Toivon, arvon kritiikkiläinen, että sinäkin pelaisit roolipelejä. Tarkoitan siis tietenkin kynällä ja paperilla, pöydällä ja nopilla pelattavia mielikuvituspelejä, joissa sinä otat jonkin toisen hahmon roolin, ja vaikutat yhteiseen pelimaailmaan. Olen yrittänyt ylläpitää muilta puheenjohtajankiireiltäni Kritiikin roolipelikerhoa, jonka varmastikin aktivoin hiljalleen taas syys/talvikauteen.
Mutta kuulen jo kysyttävän: ”Arvon herra puheenjohtaja, miksi meidän pitäisi roolipelata?” ja minä vastaan: ”Kiitos hyvä jäsen kysymyksestä”, jatkaen, että on mielestäni perustavanlaatuisesti hyvä kyetä asettumaan toisen hahmon kenkiin. Tätä on myös ajoittain empatiaksi kutsuttu. Roolipelaaminen voi kehittää tätä taitoa valtavasti; auttaa sinua näkemään, että meillä kaikilla on erilainen tapa toimia ja erilaiset prioriteetit elämässä.
Taas keskeytät: ”Mutta PJ hyvä, minä tiedän tämän jo!” Ja minä alan tässä jo hieman ärsyyntyä jatkuvaan keskeyttelyyn. ”Mutta oletko sinä kokenut sen?” vastaan kiireesti, rientäen seuraavaan pointtiini, sillä päätoimittaja(t) ei(vät) katso enää vitkasteluani hyvällä ja toivoisi(vat) kovin, että saan tämän palstan kirjoitettua. Katsos nääs näen, että empatia on yksi tärkeimmistä historioitsijan piirteistä. Kyky nähdä menneen ihmiset yhtä ihmisenä, kuin sinä tai minä, on ollut valtaisa murros alallamme, ja sinunkin olisi hyvä sitä kykyä harjoittaa.
Toinen tärkeä, mutta huterampi pointtini on klassikkohistorianteorioitsija Hayden Whiten käsite emplotment tai juonellistaminen. ”Vili hei, roolipelithän ovat valmiiksi kirjotettuja juonia?!”, sinä taas parkaiset, kaiken auktoriteettini kunnioituksen hylänneenä. Mutta auktoriteettini ei ollut koskaan kovin arvokas minulle, ja vastaan: “Jäsen kallis, voin myöntää, että roolipeleissä on usein ajateltu jonkinlainen juoni taustalle”.
On kuitenkin aivan yhtä yleistä, että roolipelin kaoottiset tapahtumat tapahtuvat ilman minkäänlaisia ennakkoajatuksia. Näin käy etenkin, kun nopat päättävät olla arvaamattomia ja pelaajat eivät suostu seuraamaan heille annettuja siistejä raameja. Kuitenkin jostain syystä näissäkin tilanteissa luomme jonkinlaisen juonen aivan satunnaisistakin tapahtumista. Syytän tästä samaa ilmiötä, jonka jo mainitsemani Hayden White tunnisti 70–luvulla juonellistamiseksi, eli historioitsijoiden tavaksi asettaa tapahtumia erilaisiin juonistruktuureihin.
”Mitä sää oikeen selität Vili?” huokaat, selvästi jo aivan uupuneena tekstiini, joten päätän sen tähän. Kritiikkiläinen, pelaa roolipelejä, koska roolipeleissä asetut muiden saappaisiin kuten historioitsija joskus asettuu, ja koska roolipeleissä joskus teet juonia tapahtumista, jotka eivät tapahtuneet antaakseen sinulle juonta, kuten historioitsija joskus tekee.
Vili Honkaharju
Kritiikki ry:n puheenjohtaja